15012016

Koda on tänään kahden tunnin aikana...

...tuhonnut vessapaperirullan
...tiputtanut naamanpesuaineen vessan lattialle
...tiputtanut hammasharjan lavuaariin
...melkein tiputtanut puhelimen lattialle
...tiputtanut meikkipussin lattialle
...kaatanut pyykkikorin x4
...tiputtanut "kirjahyllyni" (= kirjoja pinossa jakkaran päällä) kirjoista jokaisen yksi kerrallaan lattialle
...kiipeillyt verhoissa
...tiputtanut maapähkinävoipurkin kannen lattialle
...yrittänyt purra tietokoneen piuhan poikki
...istunut tietokoneen päälle
...kiipeillyt erittäin riskialttiin näköisesti television päällä
...pureskellut rinkan nauhoja

Välillä tuntuu että kasvatan yksinäni pientä lasta.

Sano että kaikki päättyy kuitenkin

Olen onnellinen. Ja samaan aikaan kuitenkin niin mielettömän uupunut. Päänsärky ei ole enää viikkoihin ollut vain satunnainen vierailija, sitä minä en kyllä toisaalta ihmettele lainkaan. Joka toinen aamu menen nukkumaan kello kuudelta, joka toinen aamu herään kello kuudelta. Elän kaakaolla ja musiikilla. Miljoona rautaa tulessa, ihanat ihmiset ympärilläni, bussikortti (josta ei ole mitään hyötyä iltaisin, sillä en koskaan ole valmis lähtemään viimeisen bussin mukana), Kerubiin jonottaminen kaatosateessa, portfolion vääntämistä viimeiseen sekuntiin asti, soittolistojen luominen, astiakokoelman kasvattaminen, neulomisesta innostuminen, opiskelijahintainen kalja hetkellisen päähänpiston seurauksena, kolmen euron suolakivituikkuasiasysteemi, opetusharjoittelua, silmäpusseja, tulevan festarikesän suunnittelua. Viikot ilman sinua ovat pitkiä, mutta minä selviän niistä hymyillen.

Hei varovasti nyt tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Varovasti nyt tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen

IF YOU EVER WANT TO BE IN LOVE

Istun bussissa samalla paikalla kuin aina ennenkin. Tänään yksi kappale päättyi ja toinen alkoi. Haluaisin kirjoittaa sinulle rakkausrunoja, mutta pelkään sen satuttavan minua enemmän kuin pystyn kestämään.

I've forgotten how it felt before the world fell at our feet

On ollut useampi huono päivä putkeen. Syksyinen viima syvällä selkärangassani, se tekee minusta etäisen ja ärtyneen. 

Ensimmäinen tenttini korkeakouluopiskelijana oli säälittävä esitys. Kuulunko minä tänne? Kuulunko minä minnekään? 

Matka yliopistolle taittui kylmässä, tuulessa ja sateessa. Annoin itselleni luvan bussikortin ostamiseen. Viisikymmentäkaksi.

Paljon on myös hyvää. Sitä ei sovi unohtaa koskaan.

Kiitos kun olit ja rakastit.