GET UP AND GET OVER IT

Seison prisman keittiövälinehyllyllä kädessäni kaksi piirakkavuokaa, joiden läpimitat eroavat toisistaan kolmen senttimetrin verran. Olen ollut paikoillani ja arponut vuokien välillä jo viisitoista minuuttia. Valitsen pienemmän ja olen jo lähdössä, kun pysähdyn ja kiroillen palaan takaisin lähtöpisteeseen. Kumpi vuoka olisi käytännöllisempi? Isompi näyttää hirvittävän suurelta, mutta pienempi ei ehkä ole yhtä näppärä pitkällä tähtäimellä. Euron hintaerokaan ei vaikuta merkitsevästi ostopäätökseeni, joten olen oman onneni nojassa. Pidän vuokia kädessäni ja siirrän katseeni pienemmästä isompaan ja siitä takaisin pienempään. Naurattaa. Onko valintojen maailma yhtä tuskainen kaikille muillekin? Yritän googlettamalla löytää ratkaisua - turhaan, sehän nyt on sanomattakin selvää - ja päätän lopulta soittaa mummille. Nyt olen yhtä piirakkavuokaa rikkaampi, mutta en yhtäkään euroa köyhempi. Mummi <3

KEEP YOUR HAIR LONG

Elämässäni teemana numero kolme. Kolme purkkia Ben&Jerry'sia pakastimessa, kolme ihanaa mökkitunnelmissa vietettyä vapaapäivää, kolme ystävän kanssa nautittua huurteista ja kolme koneellista pyykkiä pestävänä. Kolme lukematonta kirjaa pöydälläni, kolmet kuoret uuteen puhelimeen matkalla maailmalta kotiin, kolme kirppislöytöä kangaskassin pohjalla ja kolme yötä ennen suurta seikkailua.

I WANNA BE YOUR VACUUM CLEANER BREATHING IN YOUR DUST

Kissat ovat minulle mysteeri. En osaa tulkita niiden viiksikarvojen värähtelyä tai hännän heilahtamista. Janosin kuitenkin seikkailua tuntemattomaan, joten kesäkuun viimeinen päivä saavuin kotipihaan karvapallo kainalossa.

Koda on ainutlaatuinen. Sen turkki on punertava, häntä raidallinen ja maha pallokuvioinen. Se kotiutui uuteen ympäristöönsä salamana, on erittäin kaikkiruokainen ja nukkuu aina sylissä sen ollessa mahdollista. Koda rakastaa vessapaperin rullaamista, verhoissa kiipeilyä, johtojen nakertamista ja lakanoiden vaihtamista. Se varsin häikäilemättömästi tulee hakemaan oman osansa suoraan ruokalautaselta, seuraa tiiviisti vieressä aina kun joku käy suihkussa ja haluaisi pienin käpälin kirjoittaa omat tekstinsä ollessani tietokoneella. Se noutaa leluhiiriä kuin koira ja valitettavan usein kiipeää olkapäälle jalkaani pitkin. Nukkuessaan sen pienet tassut väpättävät villisti ja herätessään se painaa vaaleanpunaisen nenänsä ja tassunsa vasten poskeani. Se tunnistaa avaimieni kilinän jo rappukäytävästä ja ravaa raapimapuunsa korkeuksista hillitöntä vauhtia ulko-ovelle vastaan. Ranteitani ja reisiäni koristavat haaleat naarmut kertovat minun kasvattavan pientä villikissaa. Olen merkitty vieressäni autuaasti kehräävän kissanpennun toimesta. Haukotellen se venyttää pitkiä raajojaan ja käpertyy sitten tiukemmalle kerälle.

Minä tunnen Kodan jokaisella solullani ja ilmassa on vahva tunne siitä, että meidät on luotu kulkemaan yhdessä.

CLIMB OUT TO WHERE YOU SEE THE CURL OF THE WORLD

Istun hieman epämukavalla tuolilla - joka on ollut talouteni ainoa tuoli jo reilut kaksi kuukautta - ja syön mummin tekemää nakkikeittoa. Puhtaita aterimia ei tästä huushollista löydy, joten kaivoin yksinäisen lusikan tiskivuoren alta ja huuhtelin sen juoksevan veden alla. Tiskiharjaan tarttuminen on haastavaa kun on niin paljon nähtävää ja koettavaa muiden asioiden parissa.

Minulla on aika ajoin tapana muuttua ikiliikkujaksi; Tänään jalkojeni alle kertyi matkaa kymmenen kilometriä. Kävelin pastellisten pilvien alla ja vastustin halua käydä makuulle illan jo viilentämälle nurmelle. Valaistua siltaa pitkin joen pientareelle ja siitä rakennustyömaan halki kohti rautatieasemaa. Raiteet tyhjillään ja infotaulut tiedottomina tulevista matkoista. Eteenpäin rautatiesillalle, jossa sydän pakahtui rakkaudesta kotikaupunkia kohtaan. Peilityynen joen pinta heijasti taivaan hattarapilvet ja kauempana näkyi kohdevalon loisteessa vanhan tyttökoulun jylhä julkisivu. Minä rakastan tätä kaupunkia ja tulen aina rakastamaan. Sillan kaiteessa roikkuvat lukot kävin läpi yksi kerrallaan ja mietin Pielisen pohjalta löytyvää avainten valtamerta. Lopulta vielä läpi vanhan kouluni, josta on enää jäljellä tyhjä hiekkakenttä ja minun mieleeni talletetut rakkaat muistot. Haikein mielin taitan matkani viimeisen kilometrin ja saavun kotiovelle, jonka takana minua jo odotetaan.

WORDS AIN'T GOOD ENOUGH

Piti tulla kirjoittamaan koukuttumisesta kaakaoon, siitä kuinka paljon mansikkaa löytyy pakastimesta, katuvalojen välkkeestä (Niinivaarantiellä, siellä odotatko minua?), saaliittomasta kirppiskierroksesta ja postin mukana saapuneesta poliklinikkamaksukirjeestä. Ja ehkä myös siitä, että tämänpäiväinen viiden ja puolen tunnin työvuoro tuntui täysin ylitsepääsemättömältä. Tulin toisiin ajatuksiin siinä vaiheessa, kun rakas karvapalloni päätti rouskuttaa tarkoin varjelemani tietokoneen laturin poikki tuosta noin vaan. Laitoin eläimen jäähylle vessaan, tuolla se nyt sitten naukuu ja minun sydäntä särkee.

Ehkäpä vain menen ja kaappaan tuhman kissanpoikani kaakeloidulta lattialta syliin, tilaan ebaysta uuden laturin ja yritän huomenna uudestaan.

DON'T FORGET WHERE YOU BELONG

Elokuun toinen päivä. Sylissäni kehrää pieni, valitettavasta ruokaonnettomuudesta johtuen hieman oliiviöljyinen oranssi kissanpentu. On kulunut tasan vuosi siitä, kun viimeisen kerran suljin toisen kotini oven kykenemättä edes hyvästelemään meidän koiravanhusta. Lontoosta lähteminen ei käynyt kivuttomasti, se nyt on sanomattakin selvää. Suomessa vietetyt kaksitoista kuukautta ovat olleet järisyttävä shokki ja matka tuntemattomaan. Olen ollut täysin eksyksissä itseni kanssa, elänyt vaillinaista elämää väärällä paikkakunnalla ja ollut kertakaikkisen kykenemätön mihinkään. Olen tuntenut pohjatonta tyhjyyttä ja kuunnellut tuntikausia valkoisista seinistä heijastuvaa hiljaisuutta. Olen tehnyt lukemattomia työtunteja ja tuntenut oloni työporukassa niin ulkopuoliseksi, että sydän sykkyrällä ja mieli maassa olen pukukopissa kerännyt tavarani ja lähtenyt kotiin työvuorojen päätteeksi. Valon kaupunki ei tarjonnut minulle kiiltokuvamaista ja helppoa elämää, mutta olen siitä kiitollinen.

Minä olen kasvanut viimeisen vuoden aikana enemmän kuin olisin uskonut voivani kasvaa verrattain niin lyhyellä ajanjaksolla. Olen joutunut kohtaamaan pahimmat pelkoni ja tekemään vaikeita päätöksiä, olemaan itsekäs ja laittamaan oman onneni tärkeysjärjestyksessä korkeimmalle. Tämän pisteen saavuttaminen on vaatinut syvää itsetutkiskelua ja epätoivon hetkiä yön pimeimpinä tunteina, mutta nyt tunnistan jälleen itseni peilikuvasta ja onneni elämää kohtaan on pohjaton. Vaikka kaipaan Englantiin vieläkin käsittämättömän palavasti, en aio täyttää päiviäni pelkästään kaipuulla. Vielä toistaiseksi Joensuu tyydyttää levottoman sieluni tarpeet ja on kuluneen kahden kuukauden aikana antanut minulle sylikaupalla syitä onneen. Unelmieni koulupaikka, jo aikaisemmin mainittu (marsupilamin hännällä siunattu) kissa, ihana(t) työkamu(t), päämäärättömästi haahuilu pitkin Joensuuta ja katuvalot, jotka syttyivät kesän jälkeen ensimmäistä kertaa. Juuri nyt on täydellisen hyvä olla.