Kissat ovat minulle mysteeri. En osaa tulkita niiden viiksikarvojen värähtelyä tai hännän heilahtamista. Janosin kuitenkin seikkailua tuntemattomaan, joten kesäkuun viimeinen päivä saavuin kotipihaan karvapallo kainalossa.
Koda on ainutlaatuinen. Sen turkki on punertava, häntä raidallinen ja maha pallokuvioinen. Se kotiutui uuteen ympäristöönsä salamana, on erittäin kaikkiruokainen ja nukkuu aina sylissä sen ollessa mahdollista. Koda rakastaa vessapaperin rullaamista, verhoissa kiipeilyä, johtojen nakertamista ja lakanoiden vaihtamista. Se varsin häikäilemättömästi tulee hakemaan oman osansa suoraan ruokalautaselta, seuraa tiiviisti vieressä aina kun joku käy suihkussa ja haluaisi pienin käpälin kirjoittaa omat tekstinsä ollessani tietokoneella. Se noutaa leluhiiriä kuin koira ja valitettavan usein kiipeää olkapäälle jalkaani pitkin. Nukkuessaan sen pienet tassut väpättävät villisti ja herätessään se painaa vaaleanpunaisen nenänsä ja tassunsa vasten poskeani. Se tunnistaa avaimieni kilinän jo rappukäytävästä ja ravaa raapimapuunsa korkeuksista hillitöntä vauhtia ulko-ovelle vastaan. Ranteitani ja reisiäni koristavat haaleat naarmut kertovat minun kasvattavan pientä villikissaa. Olen merkitty vieressäni autuaasti kehräävän kissanpennun toimesta. Haukotellen se venyttää pitkiä raajojaan ja käpertyy sitten tiukemmalle kerälle.
Minä tunnen Kodan jokaisella solullani ja ilmassa on vahva tunne siitä, että meidät on luotu kulkemaan yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti